Mielikuvitusoliot keskuudessamme

Psykologian ja sen sukulaisalojen (psykoterapian, psykiatrian, kasvatustieteen, erilaisten sosiaalityön toimintojen) elinvoima on näkymättömiin ilmiöihin¹viittaavissa käsitteissä. Ne ovat siis näkymättömiä, koska ilmiöt eivät ole todettavissa mittareilla tai aistinvaraisesti. Niiden olemassaolo pitää todeta epäsuorista merkeistä: ihmisen käytöksestä, hänen puheestaan, hänen olemuksestaan ja hänen sairauksistaan. Nämä ilmiöt ilmentävät itseään kaikkien edellämainittujen seikkojen kautta, ja muidenkin - mitä vain niiden ilmentymänä halutaan pitää. Tässä suhteessa ne muistuttavatkin vaikkapa hindulaisuuden lukemattomia jumaluuksia ja niiden erilaisia ilmentymiä.

Mitä tarkoitan näkymättömillä ilmiöillä - tai, kuten tästedes niitä kutsun, näkymättömillä olioilla²? Tarkoitan esimerkiksi seuraavia, aakkosjärjestyksessä:

aleksitymia

alitajunta
asperger

defenssi

eheytyminen (tai eriytyminen)

empatia

identiteetti

kiintymyssuhde

kognitio

liskoaivot

mentalisaatio

narsismi

oidipuskompleksi
oppimistyylit

projektio

psyykkinen (tai minän) rakenne

repressio

skeema
skitsofrenia

tietoisuus

transferenssi

trauma

vietti

Tuo lista sisältää joitakin näkymättömiä mielikuvitusolioita³, joita ei koskaan ole saatu mittalaitteisiin, eikä niitä ole nähty, kuultu tai muuten aistittu luonnollisessa ympäristössään sen enempää kuin vankeudessakaan. Niiden jälkiä on tulkittu löytyneen kyllä paljonkin, mutta koska jälkien jättäjää ei tunneta, on jälkienkin aitous uskon varassa. Tässä suhteessa nuo oliot muistuttavat vaikkapa Himalajan lumimiestä tai Kanadan "Isojalkaa" - jälkiä löytyy, mutta jättäjä joudutaan kuvittelemaan.

En ryhdy sen tarkemmin erittelemään noita mielikuvitusolioita, muuten kuin joitakin niistä pikaisesti luonnehtien. Osa olioista on hyvinkin vanhoja, osa taas varsin nuoria tulokkaita. Jotkut ovat saaneet runsaasti uskovia seuraajia tai vastustajia, toiset taas elävät lähinnä pienen asiantuntijaryhmän uskon varassa.

• Vanhin lienee transferenssi, jonka pappa Freud synnytti jo 1900. Se kaappaa tunne-elämän valtaansa ja saa kantajansa rakastamaan tai vihaamaan esimerkiksi psykoterapeuttia tai muuta hoivaajaa, ja vastavasti voi iskeä myös tähän hoivaajaan, aiheuttaen samanlaisia voimakkaita ja itselle täysin tiedostamattomia tunnetiloja.
• Hämäävästi aivoperäisesti nimetyt liskoaivot syntyivät 1960-luvulla fysiologisena löytönä, mutta kuolivat lähes heti synnyttyään todisteiden puutteeseen. Kuolleista nousseena ja materiaalisen olemassaolon hylänneenä ne kohosivat nopeasti kirjailijoiden ja elämäntaitogurujen jumaloimaan vertauskuvalliseen muotoon, ja selittävät siitä positiosta käsin monenlaisia käytöksemme puolia.
• Freud on jonkinlainen alkuisä myös mentalisaatiolle, joka on 2000-luvun enkelilapsi. Sen toivoa ja rauhaa tuottava läsnäolo tunnetaan kaikkialla, missä mielenterveysongelmat loistavat poissaolollaan.
• Laajalle levinneimpiä olioita lienee oppimistyyli, joka on kummitellut vuosikymmenet villitsemässä opettajia ja aikuiskouluttajia, vaikeuttamassa opetusta ja pilaamassa oppimistuloksia. Sen olemassaolemattomuudesta on saatu näyttöä(!) vasta tällä vuosituhannella, ja tieto tuosta on alkanut levitä vasta tällä vuosikymmenellä. Edelleenkin suuri joukko uskovaisia väittää sen ohjaavan oppijoiden toimintaa, ja järjestää palvontamenoja sille, teettämällä "testejä" oppijoille ja muuttelemalla opetusta näiden tulosten mukaan.
• Hans Aspergerin havaitsema käytösilmiöiden joukko, joka nimettiin kekseliäästi Aspergerin syndroomaksi, on synnyttänyt asperger-olion, joka "nostaa päätään" ja aina välillä ohjaa joidenkin yksilöiden toimintaa - tämä usein (ja etenkin) niissä tapauksissa, joissa ihmisellä ei ole todettua syndroomaa, vaan vain esim. jonkun työkaverin esittämä epäilys tällaisesta.

Oliot ovat keskenään erilaisia, mutta niitä yhdistää se, että niitä uskotaan olevan siellä, missä ihminen, toiminnastaan päätellen, vaikuttaa olevan niiden ohjauksessa. Jossakin määrin ne siis muistuttavat pahoja henkiä, joiden ennen vanhaan (ja nykyäänkin) uskottiin voivan ottaa ihmisen hallintaansa. Esimerkikiksi islamilaisessa mytologiassa ja teologiassa paholaiset tai djinnit voivat saada ihmisen sairastumaan, kokemaan harhoja tai tekemään syntiä. Euroopassa koko keskiajan (laajasti käsitettynä) vainottiin noitina pidettyjä ihmisiä, jotka olivat antaneet paholaisen tai demonien ottaa oman ruumiinsa valtaansa. Shamanistisissa uskomuksissa kuolleiden henget, tai muut henkioliot, menevät ihmisen ruumiin sisään ja aiheuttavat vaivoja ja sairauksia. Kuten listaamistani psykologisista olioista⁴, pahoista hengistäkin tiedettiin vain kaksi asiaa: kukaan ei ole nähnyt niitä, ja ne voivat ottaa ihmisiä tai eläimiä hallintaansa. Niille kehitettiin lukuisia nimiä ja identiteettejä (mielikuvitusolioilla siis voi olla sisällään toisia mielikuvitusolioita!), ja kokonaisia oppisuuntia on olemassa erilaisten demonien olemuksesta, synnystä ja keskinäisistä suhteista.

En voi varmaksi väittää, etteikö em. psyko-olioita⁵olisi olemassa ollenkaan - ovathan ne selitysyrityksiä  havaituille ilmiöille, ja siis ensisijaisesti perustuvat empiiriseen tai ainakin anekdotaaliseen havainnointiin -, mutta väitän että ne on alettu ottaa liiaksi todesta. Psykotieteellisten alojen heikkous on välttämättä se, että havainnoille joudutaan keksimään selityksiä, joita on vaikea ellei mahdoton todistaa todeksi - mikäli siis selityksiä halutaan. Jostakin syystä ihmisen käyttäytymisen tutkimuksessa ei ole haluttu jäädä ilmiöiden toteamisen ja niihin vaikuttavien - tai yhdessä esiintyvien - tekijöiden löytämiseen, vaan on haluttu löytää "selitys". Miksi joku unohtaa lapsuudestaan tapahtumia? Kyse voisi olla siitä, että muisti ja mieleenpalautus nyt vain sattuu toimimaan epätäydellisesti, kuten kaikki biologiset prosessit - mutta tällainen selitys kai olisi liian lattea. Sen sijaan keksitään idea torjunnasta, ja kohta se patsasteleekin itsenäisenä toimijana, vetelemässä ihmisen naruista ja saaden tämän tiedostamattaan repressoimaan traumaattisia muistoja tai ahdistavan vaativia viettitarpeita.

Dynaamisista vaikutuksista

Pitkästä aikaa.

Luin kollegan tekstiä, jossa kuvataan potilaan erilaisia sisäisiä prosesseja, jotka aiheuttavat sitten havaitunlaista käyttäytymistä. Tässä ei ole mitään kovin vierasta - monet (joskaan eivät useimmat) kollegat kirjoittavat näitä runollisia näkemyksiä ihmisen psykodynamiikasta, koska se on yksi psykologien erityisosaamisalueista. Muinoin sitä tekivät psykiatritkin, mutta nykyään he toimivat lääkärimäisemmin, ja toteavat oireita, diagnooseja sekä hoidon tehoamisen merkkejä.

Psykodynaamisesta näkökulmasta ihmisestä kirjoitetaan esimerkiksi, että hänellä on sisäistä painetta, ja hän kanavoi tämän saavutusten tavoitteluun. Tai, että hän kokee jäävänsä vaille jotakin tunneperäistä, ja muuttaa tämän konkreettiseksi vaillejäämiseksi, vaikkapa olemalla työtön ja rahaton. Tai että hänen seksuaalisuutensa on hänelle itselleen liian voimakas ja vaikeasti käsiteltävä asia kohdattavaksi, ja sen vuoksi hän näännyttää ruumistaan - voittaakseen tämän seksuaalisen palon.

Tämähän on hienoa ja runollista. Mutta millä perusteella tällaista väitetään jostakin yksittäisestä ihmisestä?

Onko tämä sisäinen paine, seksuaalisuuden pelko tai vaillejäämisen kokemus todettavissa jollakin suorallakin tavalla?

Mitä seurauksia on sillä, että ihmiselle itselleen - ja monenlaisille virallisille tahoille jotka ovat mukana hänen elämästään päättämässä - kerrotaan tällaisia tarinoita hänestä itsestään, joihin hänellä ei ole sananvaltaa? Nimittäin, näitä tulkintoja ei voi potilas itse kiistää. Hän voi ne vahvistaa, mutta silläkään ei ole varsinaista merkitystä.

Tällaisessa psykodynaamisessa tarinoinnissa keksitään pieni sijaistoimija ihmisen pään sisälle, joka vetelee naruista, ihmisen itsensä nytkiessä mukana. Vastuu ihmisen toiminnasta ei ole kenelläkään, eikä missään. Tiedostamatonta ei voi maanitella, sille ei voi puhua järkeä eikä sitä voi uhkailla tai pakottaa. Tällaiset toimet kohdistuisivat ihmiseen itseensä - siihen tietoiseen persoonaan, jonka kanssa olemme tekemisissä. Toisaalta taas tämän tietoisen persoonan kanssa puhuminen ei johda mihinkään, koska eihän tiedostamaton välitä siitä, vaan ohjailee toimintaa hämärin, vertauskuvien varassa toimivin periaattein.

Minusta tällainen tarinointi on mielenkiintoista luettavaa, mutta terveydenhuollon toimintana epäonnistunutta. Se ei auta potilasta eikä häntä hoitavia ihmisiä missään päätöksessä tai toimessa. Se ei auta potilasta itseään tekemään valintoja tai aloitteita jotka veisivät hänen tilannettaan johonkin suuntaan. Se ei anna mitään hyödyllistä tietoa millekään viranomaiselle, jonka pitäisi tehdä päätöksiä virkavastuulla potilaan asioista.

Rob Whitleyn artikkelissa (Whitley, 2008) verrataan psykiatriaa ja uskontoa keskenään kekseliäästi joskaan ei täysin oikeudenmukaisesti, ja em. kertomukset muistuttavatkin mielestäni enemmän uskonnollista selitystä kuin luonnontieteellistä, tai muuten yhteisesti havaittavilla perusteilla annettua.

Lähteet: Whitley R. (2008). Is psychiatry a religion?. Journal of the Royal Society of Medicine, 101(12), 579-82. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2625374/ (02.01.2018)

Suljettu talous

Laitoksen pitää perustella olemassaolonsa. Jos laitos on sitä varten, että sinne suljetaan ihmisiä jotka tuottavat ongelmia, laitos on ongelmissa kun ongelmat lakkaavat.

Pari viikkoa voi mennä ensin varsin mukavasti vaikka onkin lukkojen takana ja tuntemattomat ihmiset käyvät komentelemassa ja määräilemässä milloin mistäkin - ei saa katsoa televisiota juuri nyt tai ei juuri tuota ohjelmaa, on laitettava tämä eikä tuo vaate...

... "ei saa pelata kännykällä"
 -> "ei saa vaellella käytävällä ja vaatia huomiota työntekijöiltä"
 -> "ei, et pääse ulos" - "ai mikset, no et ole siinä voinnissa [/eikä huvita lähteä nyt pihalle sinua vahtimaan]"
 -> "ai miten niin voisitko sitten saada kännykän takaisin, no et voi - siksi kun [/minä sanon/] et ole _s_i_i_n_ä_  _v_o_i_n_n_i_s_s_a_  YMMÄRRÄTKÖ SINÄ?!"
 -> "täytyy varmaan lisätä lääkitystä kun tuo on / a) niin levoton ja vaativa / b) niin vetämätön ja masentuneen oloinen..."

Aamiainen * lääkkeet * lounas * hiljainen tunti * päivällinen menetkö omaan huoneeseen ettet vaeltele täällä käytävillä * iltapala ei enää tähän aikaan mennä ulos * iltalääke omaan huoneeseen että muut voivat nukkua * yöhoitaja ei ehdi tällaisiin nyt vastailemaan, menetkö omaan huoneeseen että muut voivat nukkua * huomenta nyt ylös ja aamiaiselle, ei koko päivää voi maata sängyssä *

"Ruokaa ei saa ottaa noin paljon." 
"Miksi otat ruokaa noin vähän?"
"Ei ruokaa saa syödä noin nopeasti."
"Hidastelet ruoan kanssa liikaa."
"Vielä EI saa tulla syömään!"
"Et tullut ajoissa syömään, nyt joudut odottamaan seuraavaa ruokaa."

-!

Kun mitta tulee täyteen, pääsevät laitoksen työntekijät käyttämään turvakeinoja eli painamista lattiaan porukalla, käärimistä mattoon, vaatteiden riisumista ja vaihtamista takaa avonaiseen sairaalapaitaan, injektiota rauhoittavalla lääkkeellä, viemistä eristyskoppiin jossa voi huvitella viskelemällä käymälän virkaa toimittavaa ämpäriä.
Nyt on todistettu että laitosasukki, vaikka aluksi teeskentelikin rauhallista, tarvitsee nyt pitkää laitosjaksoa koska on aggressiivinen ja vaativa, arvaamaton, levoton, ei sopeudu rajoihin joita hänelle asetetaan eikä pysty tulemaan toimeen strukturoimattomassa ympäristössä.

Pariin kuukauteen ei siis tarvitse pelätä että käyttöaste alkaa näyttää liian matalalta ja alettaisiin suunnitella henkilökunnan vähentämistä tai osaston sulkua. Tai muuttamista avohoidoksi - "herra paratkoon, eihän näitä voi päästää kadulle ihmisten sekaan!" .

En muista tavanneeni laitostyöntekijöissä ketään joka olisi suhtautunut myötätuntoisesti laitosasukkiin. Jos se on hankala, työntekijä kiroaa, ja jos rauhallinen, työntekijä väheksyy.

Joskus toiste voin kirjoittaa jotakin myönteistä laitoksista. Nämä ovat hetken lapsia, nämä tekstit.

Arvoitus! Mikä tämä on: jos haluat sinne, olet terve etkä pääse, ja jos et halua, olet sairas ja joudut sinne...

Psykologien työllisyystilanne näyttää nykyään aika hyvältä. Myös psykiatrialle pääsisi vakituiseen toimeen kun vain hakisi ja ottaisi paikan vastaan. Työntekijöistä on pulaa. Pohdin, lähtisinkö tämän lääketieteelliseksi erikoisalaksikin, jostakin syystä, kutsutun sosiaalisen puhtaanapidon maailmaan vielä pidemmäksi aikaa (nyt sijaisuuksia 4 vuoden ajalta) ja sitoutuneena siihen ja sen ihmis- ja perusoikeusnäkemyksiin.

Tein tietysti pohdinnoistani taulukon. Uskon että hakemisen puolesta on ainakin 10 hyvää syytä, mutta keksin vain kahdeksan. Vastapainoa tuli enemmän...

MIKSI HAKISIN PSYKIATRIALLE VAKITUISEEN TYÖHÖN?	MIKSI EN HAKISI PSYKIATRIALLE VAKITUISEEN TYÖHÖN?
1) varma kuukausipalkka ~3300 €	muut mielenkiintoiset tulonlähteet ja työt loppuisivat; olen panostanut niihin - menisikö se nyt hukkaan?
2) tekemistä päiväajoiksi	kodin-, tilan- ja eläinten hoito kärsii
3) ammattitaidon hyödyntämiseksi	syventyminen, jatko-opinnot ja tieteellinen työ jäisivät (ehkä ei kokonaan? mutta tutkimusalana psykiatria ei oikein innosta)
4) tutkimukset ovat OK hommaa, interventioita ja supportiota voi harjoitella ja itseään niissä kehittää	potilaiden "hoitaminen" ilman aihe- ja aikarajausta ei ole alaani - en halua kuunnella kurjuutta tai jutella niitä näitä kuukausien ja vuosien ajan koska se ei ole itselle hyväksi
5) työpaikka sopivan lähellä vaikka pyörällä kulkea	koko elämä kuluu Harjavallassa
6) työilmapiiri OK, työnteon fiilis useimmilla eteenpäin pyrkivä ja vastuullinen	mielenkiinnon kohteet ja näkemykset eroavat, henkinen yksinäisyys
7) työstä on tod.näk. hyötyä	työaika ei kulu kovin tehokkaasti
8) kenties voi päästä kehittämään toimintaa	organisaatio on luutunut eikä mitään muutokseen pakottavaa ole näköpiirissä (ja sote-uudistus!?)
9) ?	psykiatria seisoo savijaloilla, en halua tukea alan kivikautisia huonosti perusteltuja näkemyksiä ja toimintatapoja
10) ?	toimistotyöaika on tappavaa, ahdistavaa, turhaa kellon mukaan elämistä olennaisten asioiden kustannuksella