Dynaamisista vaikutuksista

Pitkästä aikaa.

Luin kollegan tekstiä, jossa kuvataan potilaan erilaisia sisäisiä prosesseja, jotka aiheuttavat sitten havaitunlaista käyttäytymistä. Tässä ei ole mitään kovin vierasta - monet (joskaan eivät useimmat) kollegat kirjoittavat näitä runollisia näkemyksiä ihmisen psykodynamiikasta, koska se on yksi psykologien erityisosaamisalueista. Muinoin sitä tekivät psykiatritkin, mutta nykyään he toimivat lääkärimäisemmin, ja toteavat oireita, diagnooseja sekä hoidon tehoamisen merkkejä.

Psykodynaamisesta näkökulmasta ihmisestä kirjoitetaan esimerkiksi, että hänellä on sisäistä painetta, ja hän kanavoi tämän saavutusten tavoitteluun. Tai, että hän kokee jäävänsä vaille jotakin tunneperäistä, ja muuttaa tämän konkreettiseksi vaillejäämiseksi, vaikkapa olemalla työtön ja rahaton. Tai että hänen seksuaalisuutensa on hänelle itselleen liian voimakas ja vaikeasti käsiteltävä asia kohdattavaksi, ja sen vuoksi hän näännyttää ruumistaan - voittaakseen tämän seksuaalisen palon.

Tämähän on hienoa ja runollista. Mutta millä perusteella tällaista väitetään jostakin yksittäisestä ihmisestä?

Onko tämä sisäinen paine, seksuaalisuuden pelko tai vaillejäämisen kokemus todettavissa jollakin suorallakin tavalla?

Mitä seurauksia on sillä, että ihmiselle itselleen - ja monenlaisille virallisille tahoille jotka ovat mukana hänen elämästään päättämässä - kerrotaan tällaisia tarinoita hänestä itsestään, joihin hänellä ei ole sananvaltaa? Nimittäin, näitä tulkintoja ei voi potilas itse kiistää. Hän voi ne vahvistaa, mutta silläkään ei ole varsinaista merkitystä.

Tällaisessa psykodynaamisessa tarinoinnissa keksitään pieni sijaistoimija ihmisen pään sisälle, joka vetelee naruista, ihmisen itsensä nytkiessä mukana. Vastuu ihmisen toiminnasta ei ole kenelläkään, eikä missään. Tiedostamatonta ei voi maanitella, sille ei voi puhua järkeä eikä sitä voi uhkailla tai pakottaa. Tällaiset toimet kohdistuisivat ihmiseen itseensä - siihen tietoiseen persoonaan, jonka kanssa olemme tekemisissä. Toisaalta taas tämän tietoisen persoonan kanssa puhuminen ei johda mihinkään, koska eihän tiedostamaton välitä siitä, vaan ohjailee toimintaa hämärin, vertauskuvien varassa toimivin periaattein.

Minusta tällainen tarinointi on mielenkiintoista luettavaa, mutta terveydenhuollon toimintana epäonnistunutta. Se ei auta potilasta eikä häntä hoitavia ihmisiä missään päätöksessä tai toimessa. Se ei auta potilasta itseään tekemään valintoja tai aloitteita jotka veisivät hänen tilannettaan johonkin suuntaan. Se ei anna mitään hyödyllistä tietoa millekään viranomaiselle, jonka pitäisi tehdä päätöksiä virkavastuulla potilaan asioista.

Rob Whitleyn artikkelissa (Whitley, 2008) verrataan psykiatriaa ja uskontoa keskenään kekseliäästi joskaan ei täysin oikeudenmukaisesti, ja em. kertomukset muistuttavatkin mielestäni enemmän uskonnollista selitystä kuin luonnontieteellistä, tai muuten yhteisesti havaittavilla perusteilla annettua.

Lähteet: Whitley R. (2008). Is psychiatry a religion?. Journal of the Royal Society of Medicine, 101(12), 579-82. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2625374/ (02.01.2018)